Tänään on taas sellainen päivä, että olen muistellut vanhoja, vielä kun isäni oli elossa. Se tuo sekä hyviä, että huonoja muistoja mieleeni.:( Isäni kuoli vuonna 2003, itse olin silloin 13 vuotias, mutta kuitenkin sen verran iso, että tajusin mitä on tapahtunut ja että miten ihminen voi tehdä sellaista.

Isäni ei ollut silloin kun 38 vuotias kun itsemurhan teki, ja poltti samalla talonsa. Vanhempani olivat eronneet vuotta aikaisemmin. Silloin aikoinaan kävin terapiassa, 2 tai 3 kertaa, sielläkin vain sen takia kun ei ollut varmuutta mitä silloin juhannuksena -03 oli tapahtunut. Se oli tiedossa vain, että alkoholilla oli osuutta asiaan. Lopulta terapiaan pääsi myös yksi tapausta tutkinneesta poliisista ja kertoi avoimesti, että ruumiinavauksessa oli löytynyt hauleja vasemmasta rinnasta. Sain sen tietoni mitä tarvitsin, enkä sen jälkeen enää terapiassa käynyt.

Siitä kesästä en muista mitään, äitini kertoi etten päästänyt häntä mihinkään ja olin hänessä kiinni koko ajan. Vasta sen jälkeen kun teimme sopimukset tätini ja hänen avioimiehensä kanssa, että jos äidilleni jotain sattuisi niin he ottaisivat minut, niin päästin äidin taas kulkemaan vapaasti. Koulun alkaessa minua pelotti, ettei minulla ole enää kavereita, kaikkihan tiesivät mitä kesällä oli tapahtunut, pienessä kylässä kun asuimme. Osa tiesi jopa ennen minua ja äitiä, mitä oli tapahtunut. Kavereita kuitenkin oli, mutta asiasta ei puhuttu puoleen vuoteen. Uppouduin koulunkäyntiin enkä oikeastaan ajatellut muuta, sitten tapahtui se läpimurto kun yksi silloisista parhaista kavereista kysyi, miten se tapahtui? Aloin kertoa asiasta ja sitä puhetta tuli ja tuli ja tuli. Kukaan ei pitänyt minua mitenkään sekavana tai mitään. Ja olin onnellinen kun sain jollekin edes puhua asiasta. Terapiat kun ei kiinnostanut.

Olin jo paranemassa koko asiasta, mutta sitten lähdin lukioon toiselle paikkakunnalle, asuin kuitenkin edelleen kotona. Aluksi kaikki oli hyvin, sain uuden parhaan kaverin, tosin hän oli nuorisokodista, muttei kuitenkaan sellainen ongelmanuori, mitä oli ollut pari vuotta aikaisemmin. Kaikki pelkäsivät että hän saisi minut väärille poluille, kävi kuitenkin toisin päin. Sain hänet kunnolliseksi nuoreksi mutta osamme vähän niinkuin vaihtuivat, minusta tuli se ongelmanuori. Kaikki alkoi kaatua päälle. Lintsasin koulusta, saatoin mennä krapulaisena kouluun ja jos olin koulussa niin melkeinpä nukuin kaikki tunnit. Paitsi ne, jotka eniten kiinnosti, matematiikka, psykologia, maantieto, musiikki niissä olin hyvä kun ne on kiinnostaneet aina.

Jouduin todellakin väärälle polulle, rupesin seurustelemaan sellaisen pojan kanssa joka ryyppäsi, ajoi humalassa jne. Eron jälkeen hän rupesi käyttämään myös aineita. Suurin osa kavereistani oli sellaisia, jotka käyttivät aineita, minullekkin tarjottiin, mutta äidin opetukset olivat sen verran hyvin taottu kalloon, etten koskaan ottanut huumeita. Jouduin kaverini kanssa kyllä käymään huumetesteissä, koska koululla epäilivät meidän käyttävän, molempien tulokset olivat kuitenkin negatiiviset. Kolmas kaveri taas ei tähän päivään mennessä ole sanonut, mitkä tulokset hän sai. Kun se ei kertonut meille sitä silloin -07 niin heivasimme hänet pois meidän kaveriporukasta. Mehän ei semmosten kavereitten kans hengailla.

Myös isäni suku kävi päälle ja ahdisti. Pappani ei antanut äidille anteeksi sitä mitä hän teki, papan mielestä se oli niin että äitini olisi käynyt siitä liipaisimesta vetämässä. Piti löytää joku syyllinen ja pappa piti äitiäni syyllisenä koska hänen suosikkipojunsa kuoli ennenaikaisesti. Pappa oli aivan hirveä, ja on vieläkin, mutta en ole enää yhteydessä heihin. Jätin kyläkäynnit siihen kun ne menivät aina äidin mollaamiseen ja siihen että äiti yrittää aivopestä minua heitä vastaan jne. Ei paljon kiinnostanut käydä sellaisten isovanhempien luona.

Musiikki auttoi minua palaamaan taas raiteilleni ja samalla myös musiikin opettaja auttoi minua ja olen siitä ikuisesti hänelle kiitollinen.:) Olin melkoisissa pohjamudissa, mutta selvisin siitä kauheasta nuoruudesta. Läheisenikin olivat jo ihan sekaisin minun takia ja äitini pelkäsi että sossut hakevat minut pois.

Tänä päivänä voin kuitenkin hyvin.:) Valmistuin tosiaan lähihoitajaksi jouluna -11 ja menen töihin ensi viikolla. Minulla on ihana avomies ja olemme kihloissa, yhdessä olemme olleet 4 vuotta. Meillä on omakotitalo. Ostimme oman marraskuussa -10. Välillä vain tulee näitä päiviä kun kertaan sen kaiken, mitä tapahtui. Ja se auttaa minua pysymään selväjärkisenä. Siitä ei enää paljon puhuta, mutta olen silti kysellyt asiasta tietäviltä kaikkea, mitä on mieleeni tullut. Palokunnan ihmisiltä mm. miten löysivät iskän jne. Se on auttanut ja tuntuu nyt paljon paremmalle.:)

Joitani traumoja minulle on tapahtuneesta jäänyt. Jouduin silloin vaihtamaan äitini kanssa huonetta, en halunnut nukkua enää huoneessani, ettei tapahdu taas jotain kamalaa, en ole tähän päivään mennessä siinä huoneessa yksin nukkunut. Mieheni kanssa olen pystynyt siellä nukkumaan, koska hän pitää huolen ettei mitään kamalaa tapahfu.:) Näen myös edelleen painajaisia, jossa herään isäni ja minun kodista siihen, että isäni pitää haulikkoaan minun pääni edessä. Joskus taas painajainen on sellainen, että herään ja kuulen tulen ja tunnen sen hirveän kuumuuden enkä pääse pakoon. Vähän niinkuin mitä olisi tapahtunut jos olisin siellä ollut. Se on kauheaa...

Käyn isäni haudalla melko harvoin, tiedän että hän odottaa minua siellä, mutta se on minulle pyhä paikka ja minun on vaikea mennä sinne. Nähdä isäni nimi hautakivessä ja se kuolinpäivä. Ja ajatella, että minuakin etsittiin sieltä talon raunioista, minun oli kerta tarkoitus viettää juhannus isäni kanssa, mutta hän soitti silloin illalla, ettei halua minua sinne. Se oli meidän viimeinen keskustelu...